Suomi on ollut puhtaasti agraariyhteiskunta aivan 1800-luvun loppuun saakka, jolloin teollistumisen ensiaskeleita otettiin niin Suomessa kuin muullakin maailmassa. Englantilainen kutomokone ”kehruu-Jenny” mullisti naisvaltaisen kangasteollisuuden ja Fordin autoyhtiössä lanseerattiin uudenlainen sarjatuotannollistamisen malli, jossa autoja valmistui osissa liukuhihnalta.

Kuitenkin käytännössä maatalous on ollut vallitsevimpana elinkeinona Suomessa aivan sota-aikoihin saakka ja vasta 1960-luvulla tapahtunut maaltamuutto kaupunkeihin muutti yhteiskunnan rakenteita ja työkuvaa siten, että maataloudessa työskentelevien osuus pieneni merkittävästi. Vielä 1970-luvulla selatessa puhelinluetteloa monen nimen kohdalla ammattina luki lyhenne mv. eli maanviljelijä.

Sukujen maatalousjuuret ulottuvat isojaon aikaan

Suomessa toteutettiin isojako 1700-1800-lukujen vaihteessa. Isojaon tarve lähti siitä, että varsinkin Länsi-Suomessa pellot olivat jaettu monien talojen omistamiin sarkoihin. Luonnollisesti tämä hankaloitti niin maanviljelyä kuin uusien viljeltävien kasvien käyttöä. Itä-Suomessa harjoitettiin taas kaskiviljelyä, jolloin eri talojen omistukset sijaitsivat hajallaan pitkienkin matkojen päässä toisistaan. Isojako selkiytti tätä monimutkaista maanomistusta sekä vaikutti tilojen verotukseen. Esimerkiksi isojaon aikaan Savossa yksi kylä jaettiin kuudeksi kyläksi siten, että kantatalo jaettiin kuudeksi erilliseksi tilaksi. Tässä vaiheessa tilat saivat uudet nimet ja järjestynumeron nimen perään. Kullakin uudella tilalla pinta-alaa saattoi olla muutamia satoja hehtaareita, eli varsin paljon verrattuna tämän päivän tilojen pinta-aloihin. Varsinaisen maatalouden harjoittaminen alkoi tässä vaiheessa.

Tilat kulkeneet isältä pojalle

Usein tilojen perimäjärjestys kulki suvuissa isältä vanhimmalle pojalle, tosin poikkeuksiakin mahtuu jokaiseen sukuun. Myös tiloja ostettiin, jaettiin ja vaihdettiin esimerkiksi veljesten tai sukulaisten kesken. Joillekin lankesi torpparin rooli, osa eli itsellisinä tai loisina. Tilan myyntihinta saattoi olla 1800-luvun loppupuolella 1500 markkaa. Kauppaan saattoi kuulua myös syytinkisopimus, eli vanhempien kuolemaan asti ulottunut elatussopimus. 1920-luvun alussa voimaan astunut torpparivapautus itsenäisti monia tiloja omiksi erillisiksi yksiköikseen.

Tilojen entisaikojen liitännäiselinkeinot

Vaikka maatalouden harjoittaminen oli useimmilla tiloilla pääelinkeinona ja tilojen keskimäärin 15 lehmän lisäksi pidettiin joitakin muitakin eläimiä, niin joissakin niistä harjoitettiin lisänä esimerkiksi kievaritoimintaa. Tällöin talossa oli tarjolla majoitustiloja sekä hevosia käytettävissä vieraiden matkantekoon. Virkamiehiltä ei peritty maksua kestityksestä, eikä myöskään kyydityksistä. Riuskaotteisia kyytimiehiä arvostettiin, sillä he eivät suostuneet pysäyttämään hevoskärryjä silloinkaan, kun maantierosvot yrittivät niitä pysäyttää. Lääninhallitukset antoivat määräykset majatalojen hinnoitteluun. Esimerkiksi kahvi maksoi 15 penniä ja lakanat sai markalla. Myös kiertokouluja pidettiin ja kievarit toimivat lisäksi äänestyspaikkoina.

Maatalous tänään

Maanviljelys on kulkenut jatkumona isältä pojalle. Se hiljainen tieto, joka on liittynyt maataloustyöhön ja viljelyyn, on tullut luonnollisesti työssä oppien. Suvun ja tilan jatkaminen on pitkään nähty moraalisena velvollisuutena. Nyt perhetiloja on rajusti laajennettu ja osasta on tullut osakeyhtiömuotoisia tuotantoyksiköitä, joiden osakkaina voi olla useitakin omistajia perhesuhteista riippumatta. Tilan toiminnan jatkamiseen vaikuttavat rationaaliset tekijät pikemminkin kuin suvun velvoite.